Päivä on iso ja kirkas, tuuli ravistaa rukouslippuja kiviröykkiön laella, ja olen ehkä tulossa tänään hulluksi. Seppo ei ole sanonut yön jälkeen mitään enkä minä liioin; en tiedä miten pitkään yllätyksiä sietää, ennen kuin jompikumpi tosiaan menettää järkensä.
Suomalainen musiikintutkija lähtee Mongoliaan tutkimaan muinaista hevosenpääviulua. Lennolla Sepon viereen istahtaa walesilainen eläinlääkäri. Miehet päätyvät tekemään tutkimuksiaan samaan jurttakylään mutta eivät osaa aavistaakaan, kuinka heidän kohtalonsa nivoutuvat vielä yhteen. Seppo ja Rhys saavat huomata löytäneensä jotain, minkä jokin taho haluaa jäävän pimentoon. Vanhoista asiakirjoista hahmottuu tarina, joka ulottuu koko mantereen ja menneen vuosisadan yli. Romaanissa soi hevosenpääviulu ja maistuu aron hiekkapöly. Se on tarina kätketystä historiasta sekä rakkaudesta, jota kukaan ei osaa odottaa.
Hiekkaan kadonneet jäljet
Romaani
Minerva 2013
290 sivua
Teos kustantajan sivuilla
Arvioita
Paimentolaisleirin painostavasta eristyksestä tutkijat tempautuvat loppua kohti tiivistyviin trilleritunnelmiin, ja kirjailija hallitsee molemmat ympäristöt yhtä taidokkaasti ja todentuntuisesti. Hiekkaan kadonneet jäljet on lupaava, kiehtovan erilainen jännityskirja.
– Salla Porra, Ruumiin kulttuuri
Hiekkaan kadonneet jäljet on harvinaisen kypsä ja valmis ensimmäiseksi romaaniksi. – – Viitasen kerronta on sujuvaa, kieli tyylikästä ja eloisaa. Vuoroin Rhysin, vuoroin Sepon näkökulmasta kerrottu tarina vie mukanaan. Viitanen kuvaa yhtä tarkasti ja aistimusvoimaisesti niin Suomea, Brittein saaria kuin Mongolian pääkaupunkia Ulaanbaataria tai jurttakylää. Hitaasti mieleen tarttuva epäily, joka vaihtuu ahdistuneisuudesta kauhuksi, tarttuu lukijaan. Miesten tunnetilojen läikkymistä Viitanen käsittelee varmalla psykologisella otteella.
– Anna-Maija Herlevi, Hevoset & Ratsastus
Tietokirjailija Johanna Viitanen (s. 1975) astuu komeasti fiktiivisen romaanikirjallisuuden polulle Hiekkaan kadonneet jäljet -kirjassaan. – – Kiehtovinta on teoksen alkupuoli mongolialaisessa miljöössä, kun taas loppuosassa ryöpsähdetään hurjaan menoon brittiläisessä ympäristössä. Meininki on kuin olisi syöksytty suoraan James Bondin maailmaan, tosin suomalaisen esikoiskirjailijan omintakeisella tyylillä. – – Viitasen teksti soljuu sujuvasti kautta onnistuneen esikoisromaanin.
– Pertti Ehrnrooth, Keskisuomalainen
Seppo ja Rhys saavat valottaa omia tunteitaan, kertoja kannattelee tarinan kulkua. – – Taitavasti Viitanen kuvaa miesten suhteen vähittäistä kehitystä epäilyksestä ja torjunnasta kohti luottamusta. ”Tuntuu kuin olisi huonossa Brokeback Mountainin kopiossa”, tuumii Seppo.
Näin ei kuitenkaan ole. Hiekkaan kadonneet jäljet ei ole kopio vaan vahva, omaperäinen romaani. Odottelen jatkoa.
– Hannele Salminen, Amusa-kulttuuritori
Kirja täyttää mainiosti vaativankin lukijan toiveet: se tarjoaa trillerimäistä toimintaa, palan herkkää ja haavoittuvaa historiaa, rohkean kurkistuksen lääkebisneksen raadolliseen maailmaan sekä todentuntuisia, kieli- ja kulttuurimuurit ylittäviä ihmis- ja rakkaussuhteita.
– Marjo Tuomikoski, cdon.com
Erikoisempi jännäri, jossa on käytetty paljon tutkimustietoa sekä selvitetty asioita taatusti perinpohjaisesti, josta aina kiitokset. Kirjoittajahan tuntee hevoset hyvin taustansa perusteella, mutta silti tämän lukemisen elävyys etsi kyllä kaltaistaan. Itse luin tämän lähes hellittämättä, sillä ote säilyi hyvin eikä pahempia katkoksia tullut.
–Irja, kirjavinkit.fi
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Päähenkilöistä varsinkin Rhys oli persoonana vahva ja tarina oli sopivan jännittävä. Mietin perjantaina, että saanko luettua kirjan ennen kuin lukutaitohaaste loppuu, mutta loppujen lopuksi tämä lukikin melkein itsensä.
– Riikka, Kirjakuu
Tapahtumat vilisevät absurdeja yhteensattumia ja salaliittoteorioita ja vaikka mitä, mutta jotenkin kaikki onnistuu silti kuulostamaan täysin uskottavalta, koska omituisia sattumia nyt vain osuu itse kunkin kohdalle joskus. Jossain vaiheessa mielessäni pyöri kirjan varjonimeksi ”Neiti Etsivä ja hevosenpääviulun arvoitus”, mutta Neiti Etsivä olisi kuollut käyneeseen tammanmaitoon jo jossain sivun 25 paikkeilla. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja niin inhimillisen ja ihmismäisen oloisia, että heitä on vielä kirjaakin vaikeampi lokeroida mitenkään. Suorastaan fanitan kaksikon eläinlääkäripuoliskoa.
Juoni etenee sellaista hönkää että hengästyttää, mutta kirjoitusta tekee silti mieli jäädä maistelemaan ja fiilistelemään. Siellä täällä tekstissä pilkahtelee mukavan mustaa, vähäeleistä ja kieroa huumoria, joka lisäsi arvosteluuni loput puolitoista tähteä.
– Laura Goodreadsissa
Kirja on todella jännittävä ja mukaansatempaava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Se on täynnä uskomattomia mutta kuitenkin vielä uskottavia käänteitä – usein tuli sellainen olo että kirjailija ei mitenkään voi tarjota järkevää selitystä tälle kaikelle, mutta sellainen kuitenkin seurasi. Taidokkaasti kuvailtu eksoottinen tapahtumapaikka lisää tarinan tenhoa. Itse annan vielä pisteitä lääketieteestä. Kirja jossa mainitaan CYP450 relevantissa yhteydessä ja osana juonta!
Myös romantiikkaosasto on kohdillaan. – – Jostain syystä lopputulos on vastustamaton. Onhan tämä ”kaksi ihmistä inhoaa toisiaan, vaikka lukija tajuaa heti että heidät on tarkoitettu toisilleen” hyvin perinteinen kuvio romantiikassa, mutta kun osapuolet ovat riittävän epätäydellisiä ja aitoja, välillä suorastaan mulkkuja (mutta kuitenkin inhimillisellä tavalla, ei ylimielisellä), se toimii.
– Maija Haavisto
Sivun kuvalähde, CC BY–SA 3.0
Johanna Viitanen 
